Puhelias irlantilainen ja tuppisuu suomalainen

Vastaan Elegian haasteeseen "Miten nykyinen kotimaasi eroaa Suomesta?" IHMISET Irlantilaiset ovat tunnetusti iloista ja puheliasta kansaa. No, ainakin verratuina meihin puhumattomina ja synkkinä pidettyihin suomalaisiin. Täällä puhutaan paljon, kaikille ja joka paikassa. Juntunjuurtahan aina löytyy, jos ei muusta niin säästä. Puolitutun kanssa vaihdetaan iloisesti kuulumisia supermarketin käytävällä (kirjoittajan huomio: ja siinä vointeja kysellessä tukitaan kärryllä koko käytävä puoleksi tunniksi). Bussipysäkillä ihmetellään, jälleen kerran, että minnehän se bussi on taas jäänyt. Urheilukentän laidalla käydään läpi lasten koulut ja harrastukset. Yllätyn aina yhtä positiivisesti, kun esim isomman pojan entiset luokkakaverit tulevat sanomaan minulle hei. Poikien kaverit kertoilevat autossa (jopa minullekin) koulun tapahtumista. Arvaas mitä se ja se teki, ja mitä opettaja siihen sanoi... Meillä on monesti hauskoja keskusteluja "päivän polttavista" asioista! Minusta on kiva, kun ventovieraatkin tervehtivät ja sanovat muutaman sanan. Naapurin täti kertoo ummet ja lammet, 20 vuotta sitten meidän kadulla asuneesta perheestä jonka poikaan (siihen keskimmäiseen) hän törmäsi yllättäin toissa päivänä kahvilassa jossa ei yleensä käy ja joka on siinä entisen poliisiaseman kulman takana jossa ennen oli se kirjakauppa jonka omisti hänen miehensä serkun vaimon veli... Yritä siinä sitten väliin, että olisi tässä vähän kiirus... Silloin tällöin tämä yleensä piilossa pysyvä suomalainen puhumaton puoleni (puhutaan-silloin-kun-on-jotain-asiaa-ja-muuten-ollaan-hiljaa) pukkaa esille. Huonoja päiviä on minullakin, ja silloin alkaa suunnattomasti ärsyttämään tämä ainainen hyväntuulinen small-talk. Joskus sitä vain haluaisin kysyä nopeasti, että onko huomenna jalkapallomatsi. Siis haluan lyhyen ja ytimekkään vastauksen a. kyllä, b. ei tai c. en tiedä. En puolen tunnin jutustelua säästä, eilisistä kotiläksyistä, pikku-Johnin uudesta piano-opettajasta, karanneesta koirasta ja ensi kesän lomasuunnitelmista. Huonoina päivinä en halua käydä läpi how-are-you-litanioita. "Mitä sitä aina samaa asiaa kysymään, kun kaikki tietävät vastauksen kuitenkin?" miettii minussa asuva sulkeutunut suomalainen. Minä voin tietysi hyvin, pojat voivat hyvin hekin ja mies se vasta hyvin voikin kiitos vaan kysymästä....kissasta nyt puhumattakaan. Rehellinen, suorasanainen ja vähäpuheinen suomalainenkin oppii hyvin nopeasti, että HOW ARE YOU-kysymys, ei todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Minä huikkaan how-are-juut varmaan 50 kertaa päivän aikana. Ihan yhtä monta kertaa kerron kaikille yhtä iloisesti (tai ainakin yritän) että hyvinhän tässä pyyhkii. Mitenkäs muuten? Vain harvoja ja valittuja todella kiinnostaa, mitä minulle juuri nyt kuuluu. Teksi muuten mieli tehdä yhtenä huono päivänä seuraavanlainen testi: Vastaan rehellisesti miten juuri nyt menee. Tyyliin -ei todellakaan mene tänään hyvin, ja sitten antaisin tulla oikein tuutin täydeltä mikä mättää. Voin taata, että saisin siltä seisomalta OUTO-leiman otsaani. Eihän nyt kenelläkään voi ihan julkisesti mennä huonosti, ei edes yhtenä päivänä vuodessa. Kun suomalaiset kaverini kyselevät kuulumisiani, he odottavat kunnon raporttia niin positiivisista kuin negatiivisitäkin asioista. Nauraen kysyin kerran hyvältä ystävältäni puhelun alkaessa, että haluatko tuohon kysymykseen irlantilaisen vai suomalaisen vastauksen. Päädyimme siihen suomalaiseen. Jaksankin ihmetellä, että miten ihmeessä nämä ihmiset täällä jaksavat tulla esim. koululle aina hymyissä suin. Kaikkilla menee aina ja joka päivä kaikki asiat niin hienosti. Lomat ovat aivan upeita, viikonloput ah niin ihania, lapset rakastavat koulua, jne. Kulissit pitävät, tapahtuipa mitä tahansa. Säälin niitä ihmisiä, joilla täällä menee huonosti. On rankaa, kun hymyillen pitää vaan vakuutella kaiken olevan niiiiiin hyvin. Vastoinkäymisistä ja mieltä painavista asiosta ei todellakaan puhuta kuin harvoille ja valituille, jos kenellekkään. Tässä maassa on vaikea tunnustaa edes omalle perheelle, että nyt ei oikeasti mene hyvin. Kuinka terapeuttista onkaan, kun aina silloin tällöin saa marista ja valittaa. Sekin auttaa kummasti, kun voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sellainen kiertely ja kaartelu ja rivenvälistä lukeminen on pitemmän päälle aika raskasta. Totta, Suomeen saavuttani kärsin aina jonkinasteisesta puhumattommuus-shokista. Sitten parin päivän kuluttua oivallan, että hei onpa kivaa kun saa vaan olla ja möllöttää eikä kukaan katso kieroon jos on vaan ihan hiljaa. Näiden tyhjien kaljatynnyreiden ohi kävellessäni, tuli mieleeni entinen ala-asteen opettajani. Hän nimittäin aina sanoi, kun luokassa hölistiin liikaa että mitenkäs se sananlasku sanookaan niistä tyhjistä tynnyreistä....